Elämyksiä kentältä – matkalla ammatilliseksi erityisopettajaksi

Erityisopettajaopiskelijamme Sanna Heikkeri ja Sari Saastamoinen pohtivat kokemuksiaan harjoittelustaan ammatillisessa erityisopettajakoulutuksessa. Tässä artikkelissa he kertovat näkemyksiään siitä, miltä tuntui olla pitkästä aikaa uudessa roolissa opiskelijana sekä millaisia ajatuksia ja oivalluksia opintoihin kuuluvan harjoittelujakson aikana syntyi.

Monimuotoinen opetus- ja ohjausala, koulutuspoliittiset muutokset sekä muuttuva työelämä edellyttävät jatkuvaa oppimista ja ammatillista uudistumista. Yhdenvertaisuuden ja tasa-arvoisuuden tavoitteet velvoittavat meitä kaikkia ottamaan huomioon erilaiset oppimisen haasteet sekä erityisyyteen ja erityisopetukseen liittyvät kysymykset niin työpaikoilla kuin oppilaitoksissa. Tältä pohjalta me, opinto-ohjaaja ja S2-kotoutumiskouluttaja, haimme Jamkiin suorittamaan ammatillisen erityisopettajan opintoja. Halusimme laajentaa osaamistamme, lisätä valmiuksiamme vastata työssämme kohtaamiimme haasteisiin sekä kehittää työyhteisöjämme kohti inklusiivisempaa ja tasa-arvoisempaa toimintakulttuuria.

Struktuuria, joustavuutta ja luovuutta: Sarin tarina

Pitkän työkokemuksen omaavana opinto-ohjaajana ja kouluttajana uskoin osaavani käyttää erilaisia pedagogisia- ja ohjauksellisia menetelmiä, mutta harjoittelu avasi vieläkin enemmän silmiäni yksilölliseen oppimisen tukemiseen ja moniulotteiseen erityisopetuksen maailmaan. Omassa työssäni ammatillisen koulutuksen opinto-ohjaajana törmäsin usein siihen ristiriitaan, että vaikka laissa ammatillisesta koulutuksesta (L531/17, §64) puhutaan ja taataan osana henkilökohtaistamista (HOKS) mahdollisuus erityiseen tukeen, ei sen toteuttaminen ole kuitenkaan ollut helppoa eikä aina mahdollistakaan. Resurssit ovat niukat, ryhmät ovat isoja ja heterogeenisia, on epävarmuutta toimivista menetelmistä ja käytännöistä, eriyttäminen on hankalaa ja erityisyys käsitteenä on vaikea ja usein negatiivisesti latautunut.

Oppimisenvaikeudet ja erityisen tuen tarpeet koskettavat niin aikuisia, nuoria kuin vieraskielisiä. Harjoittelun aikana näin, että aikuisopiskelijoiden ja erityisoppilaitoksen nuorten ja nuorten aikuisten opiskelijoiden tuen tarpeet ja tilanteet olivat osin samankaltaisia, osin erilaisia. Aikuisten ohjaajana olen enemmän tasavertainen kyselijä ja ihmettelijä. Erityisopettajan roolissa ja nuorten ohjauksessa näkyi enemmän asiantuntijanrooli sekä tarve säännölliseen kannustamiseen, motivoimiseen ja kokonaisvaltaisempaan neuvontaan ja tukemiseen. Erityisopettajat tekivät laaja-alaista moniammatillista verkostotyötä ja opiskelijan ohjaukset sujuivat yhteistyössä dialogisuuden ja vuoropuhelujen kautta. Huolipuhe hoidettiin aina yhdessä, inhimillisesti ja välittäen, opiskelija ja hänen lähipiirinsä aidosti kohtaamalla, kuunnellen ja yhteisiä ratkaisuja etsien. Erityisoppilaitoksessa opiskelijan arjessa oli mukana tiivis verkosto koko ajan, ja tuki oli resursoitu aidosti ja hyvin saataville.

Kaikille päiville ja viikoille oli suunniteltu struktuuri, mutta työtekoa ei kuvannut suunnitelmien tarkka noudattaminen, vaan joustavuus, hallittu itseorganisoituminen, luovuuden käyttö nopeasti muuttuvissa tilanteissa, jatkuva vuoropuhelu ja kyseleminen, dialogisuus sekä paineen sietokyky. Asiantuntijatyön kompleksisuus ja kaaosmaisuus oli onneksi tuttua jo omasta työstäni, joten tämän koin vain työn suolaksi.

Opetusta seuratessani huomasin monia tärkeitä pedagogisia asioita. Oppitunneilla opiskeltiin vain ydinasiat, oppimissyklit pidettiin lyhyinä ja opittua asiaa kerrattiin usein, opiskelijoiden motivaatio varmistettiin, tauoista pidettiin kiinni ja oppimiselle annettiin aikaa. Opetustunneilla näkyi jatkuva rohkaisu, eriyttäminen ja yksilöllinen ohjaus tehtäviin ja opiskelijan elämään liittyen. Ei pakkoa, vaan vaihtoehtojen kautta löytyvää yhteistyökykyä. Opin nyt viimeistään sen, että ei ole mitään niin sanottua valmista vinkkilistaa tukitarpeiden suunnitteluun tai erillistä temppulistaa erityisen tuen toteuttamiseen, vaan tärkeintä on yksilöllisen tilanteen huomioiminen, esteettömyys ja saavutettavuus näkökulman pitäminen mielessä sekä joustavuus omassa työskentelyssä kuin ajattelussakin. Mitään ei voi eikä saa pitää itsestäänselvyytenä. On oltava hereillä koko ajan sen suhteen, miten tilanteissa reagoida. On mietittävä koko ajan; autanko, annanko olla, sanonko, kysynkö vai olenko hiljaa? Tuntosarvet on oltava herkillä liittyen siihen, mitä tukea opiskelija haluaa ko. hetkessä.

”Tavoitteleminen on yksi erityisopettajan keskeisiä työtehtäviä” kertoo ohjaajani minulle samalla, kun hän soittaa ja lähettää viestejä poissaolijoille. Erityisoppilaitoksessa poissaoloihin suhtauduttiin joustavasti ja neutraalisti, sillä poissaoloille nähtiin olevan aina joku pätevä syy. Toiminnalla kehitetään luottamusta, että päästäisiin oikeasti selvittelemään poissaolojen syitä ja pystyttäisiin miettimään keinoja pitää opiskelijat kiinni elämänsyrjässä ja opintojen parissa. Jenni Pelkosen tutkimuksessa Koulua käymättömyys Suomessa korostetaan poissaolojen taustalla olevan monitahoisia syitä. Ne voivat johtua yksilö-, ympäristö-, koulu- tai yhteisö- ja yhteiskuntatekijöistä. Syyt pitää selvitellä tarkemmin, että opiskelijat saadaan kiinnittymään opiskeluun. Tämä on mielestäni todella tärkeä huomio ja ajattelutapa myös aikuisten opintoihin. Poissaolojen ehkäisyyn on löydettävissä myös erilaisia tukimalleja, kuten kolmitasoinen puuttumisen malli (Kearney & Graczyk, 2014), jonka hyödynnettävyyttä omaan työhöni jään nyt pohtimaan.

Kokonaisuudessaan harjoittelu teki minulle näkyväksi sen, ettei erityinen tuki, opetus ja ohjaus erityisoppilaitoksessa ole salatiedettä, vaan erityisen tuen hyviä keskeisiä elementtejä voidaan hyödyntää kaikessa opetus- ja ohjaustyössä sekä erityisopetuksen moniammatillisuudessa.

Työtä omalla persoonalla: Sannan tarina

Viisi vuotta sitten sanoin, etten enää koskaan opiskele. Erilaisia koulutuksia ja pätevyyksiä oli vuosien varrella kertynyt ja tuntui, että nyt olisi aika keskittyä työn tekemiseen. Vannomatta paras! Aloitin syksyllä 2021 ammatilliset erityisopettajanopinnot Jamkissa ja niiden myötä pääsin suorittamaan kolmen viikon harjoittelua ammatillisessa oppilaitoksessa. Tuttu organisaatio, mutta uusi rooli, uusi näkökulma, uusia oppeja ja kokemuksia.

Harjoittelun alussa olo tuntui jopa ristiriitaiselta. Harjoittelusuunnitelma vaikutti mielenkiintoiselta, ja odotin innolla mahdollisuuksia päästä tutustumaan erityisen tuen parissa työskentelevien arkeen. Toisaalta harjoittelijan rooli tuntui hassulta pitkän työkokemuksen jälkeen. Eikö minun odotetakaan ottavan vastuuta? Eikö minun tarvitsekaan miettiä pedagogisia ratkaisuja? Onko minulla todellakin lupa ”vain” tarkkailla ja oppia? Alun sisäinen ristiriitaisuus kaikkosi onneksi nopeasti ensimmäisessä erityisopettajien tapaamisessa, jossa minut otettiin lämpimästi vastaan. Tunsin itseni tervetulleeksi, osaksi tiimiä.

Kolmeviikkoisen harjoittelun aikana silmäni avautuivat monella tavalla. Pääsin näkemään niin koordinoivan erityisopettajan, päätoimisten erityisopettajien, oppimisvalmentajien, laaja-alaisien erityisopettajan, OPVA-opettajan ja ammattihenkilön työtä ammattioppilaitoksessa. Pääsin todistamaan sitä, mikä toimii, sekä sitä, mitä voisi vielä kehittää. Sain olla mukana monialaisista palavereista aina oppilaitoksen rajat ylittäviin verkostotapaamisiin asti. Ja mikä parasta, pääsin myös osallistumaan ja käymään arvokkaita, rakentavia keskusteluja ihmisten kanssa, jotka puhuvat ”samaa kieltä”, jakamaan pedagogisia näkemyksiä ja perehtymään erityisen tuen haasteisiin, vaihtamaan hiljaista tietoa kollegojen kanssa.

Harjoittelujaksolla oli mielenkiintoista nähdä oppilaitoksen toimintaa eri näkökulmasta kuin omassa työssäni kotoutumiskouluttajana. Huomasin, että ammatillisissa opinnoissa tehdään paljon arvokasta työtä erityisen tuen saralla. Vaikka resurssit ovat rajalliset ja päivät työntäyteisiä, tukea tarvitsevia opiskelijoita kuunnellaan ja jokaista pyritään auttamaan yksilöllisesti ja moniammatillisesti. Onnistumiset eivät välttämättä näy tilastoissa, mutta yksittäisille opiskelijoille ne voivat olla isoja, tulevaisuutta määrittäviä asioita: Pekka tuli tänään(kin) kouluun! Emma sai palautettua pitkään roikkuneen rästitehtävän! Miro palasi pitkän hoitojakson jälkeen takaisin kouluun! Juhlapuheet ovat aika kaukana erityisen tuen arjesta. Ruohonjuuritasolla edetään pienin askelin.

Harjoittelujaksoni antoi minulle hyvän katsauksen myös siihen, kuinka samaa työtä voi tehdä monella eri tavalla. Isojen linjauksien pysyessä samana jokainen tekee kuitenkin työtä omalla persoonallaan. Niin pitääkin olla. Mikä onkaan oma tapani kohdata opiskelijoita? Toiminko itse rakentavasti osana työyhteisöä? Erilaisista persoonallisuuksista ja tyyleistä huolimatta kaikilta ammatillisilta erityisopettajilta vaaditaan kykyä kohdata erilaisia ihmisiä ja löytää heidän kanssaan toimivia työtapoja ja kompromisseja. Tämä pätee niin haasteiden kanssa kamppaileviin opiskelijoihin kuin työyhteisön jäseniinkin. Päätoiminen erityisopettaja on usein se solmukohta, koordinaattori ja luovija, joka mahdollistaa moniammatillisen yhteistyön toimivuuden, huomioi eri näkemykset ja tulokulmat ja auttaa löytämään ratkaisuja yksittäisten opiskelijoiden auttamiseksi eteenpäin elämässään.

Kolme viikkoa sain tarkkailla, kysyä ja keskustella, tutustua uuteen ja kyseenalaistaa vanhaa. Sain olla opiskelija, mutta tulla myös kuulluksi, esittää omia näkemyksiäni ja ehdotuksiani. Ja mikä parasta, sain oppia ja laajentaa omaa perspektiiviäni! Toivon jatkossa osaavani hyödyntää harjoittelujakson oppeja ja kehittää omaa ohjaustani ja toimintaani työyhteisössä entisestään. Kotoutumiskouluttajana olen tottunut jakamaan opiskelijoiden arkea, tukemaan laajasti oppimista ja kotoutumista. Erityinen tuki on kotoutumiskouluttajan arkipäivää, mutta kotoutumiskouluttaja on erityisen tuen tarjoajana usein melko yksin.

Harjoitteluni aikana näin, miten moniammatillinen yhteistyö voi parhaimmillaan ehkäistä syrjäytymistä ja auttaa häntä saamaan kiinni arjen rutiineista. Resurssien yhdistäminen yli koulutustyyppien ja byrokratian asettamien rajojen yhteisten päämäärien tavoittelemiseksi ja erityisen tuen saavutettavuuden takaamiseksi kaikille sitä tarvitseville, olivatpa he sitten nuoria tai aikuisia, kotoutujia tai kantasuomalaisia, helpottaisi kaikkien arkea. Ennen kaikkea se lisäisi hyvinvointia, oppimista ja osallisuutta, ja siitähän loppujen lopuksi on kysymys.

Yhdessä kohti toimivaa ammatillisen koulutuksen inkluusiota

Harjoittelujaksomme auttoivat meitä ymmärtämään erityisopettajan moninaista asemaa ammatillisessa koulutuksessa. Huomasimme, että erityisopettajan roolit, tehtävät ja toteuttamistavat ovat erilaisia, vaikka inklusiivisuuden lisääminen on kaikkien yhteinen tavoite. Erityisopetusta saa ja pitää tehdä omalla persoonalla. Erityisopetuksen lainsäädäntö koskee kaikkia, mutta tuen järjestäminen ja tuen muodot vaihtelevat oppilaitoksittain. Vaikka erityisyys, yhdenvertaisuus ja inkluusio käsitteinä ja toimintatapoina voivatkin tuntua jäsentymättömiltä ja vaikeaselkoisilta, erityisyydestä on puhuttava ja eriarvoisuuden vähentämistä koulutusrakenteissa tuettava käytännön toimin ruohonjuuritasolta aivan ylimpiin päättäjiin asti. Kaikkien on omalta osaltaan ja omien mahdollisuuksiensa mukaan edistettävä monimuotoista ja saavutettavaa koulutuksen maailmaa ja yhteiskuntaa. Siihen tarvitaan paitsi resursseja ja osaamista, myös paljon yhteistyötä, aitoa tahtotilaa ja aimo annos inhimillisyyttä.

Kirjoittajat:

Sanna Heikkeri

Sari Saastamoinen