Verkkolehdet

Eila Burns

”Hankalina opiskelupäivinä on hyvä kun tietää, että joku aina auttaa”

ryhmäytyminen vuorovaikutustaidot

Ammattiin opiskelevan ryhmäytymisestä

Oppilaitos on monenlaisten sosiaalisten tilanteiden, kohtaamisten ja yhdessä tekemisen paikka. Vaikka oppimisympäristöt, -tavat ja -välineet voivat olla mitä moninaisempia, töitä tehdään harvoin yksin. Töissä ja koulussa kuulutaan aina johonkin ryhmään. Kiinnittyminen omaan ryhmäänsä on yksi tärkeimmistä tekijöistä, että opiskelija menestyy opinnoissaan ja pääsee tavoiteaikataulussa ”maaliin”. Opiskelijalle ryhmäytyminen eikä opettajalle ryhmäyttäminen kuitenkaan ole aina helppoa. Toiset opiskelijat ryhmäytyvät helposti ja luonnostaan, mutta toiset tarvitsevat siihen enemmän tukea. Miksi ryhmäytyminen onnistuu tai ei onnistu? Miten ryhmänohjaaja ja opettaja voi tukea ammattiin opiskelevan ryhmäytymistä?

Johdanto

Tämän artikkelin pohjana on Ammatillisen erityisopettajakoulutuksen kehittämistehtävä, jossa pohditaan, miten ammattiopisto-opiskelijan ryhmäytymistä voitaisiin tukea. Alun perin tarkoituksena oli keskittyä nimenomaan erityistä tukea tarvitseviin opiskelijoihin, mutta tehtävän edetessä ymmärsin, että ryhmäytymismenetelmät ovat samanlaisia – tai toisaalta jokaisen kohdalla hyvin omanlaisiaan – riippumatta siitä, onko kyseessä hojks-opiskelija vai ei.

Haastattelin aiheesta ryhmäytyminen kuutta Pohjois-Karjalan ammattiopisto Joensuun hojks-opiskelijaa, ja seitsemältä muulta opiskelijalta sain ajatuksia kirjallisesti. Artikkelin kursivoidut kohdat ovat opiskelijoiden ajatuksia. Tavoitteena oli saada opiskelijoilta itseltään kuvauksia hyvästä ryhmähengestä ja siitä, mikä auttaa tai vaikeuttaa ryhmäytymistä. Ajatukseni on, että saadut tulokset saatetaan paitsi ryhmänohjaajien ja opettajien, myös opiskelijoiden itsensä tietoon. Tämä voisi toimia keskustelun avauksena, kun ”nuori puhuu nuorelle”.

Vaikka erilaiset järjestetyt ryhmäytymisleikit, -päivät ja -tapahtumat ovat useimmiten mielekkäitä ja hyviä ryhmäyttäjiä, tarvitaan myös muita tapoja. Jokaisen opiskelijan mukaan ”pakottavat” yhteiset leikit ovat yleensä toimivia ryhmäyttäjiä, mutta toisille se voi olla kauhistuksen paikka. Vaikka heittäytyminen on arvokas taito, se ei onnistu kaikilta. Opiskelijan kiinnittymistä ryhmäänsä voi tukea myös hienovaraisesti tunne- ja vuorovaikutustaitoja vahvistamalla. Opiskelijoiden vastaukset vahvistivat ennakkoajatuksiani siitä, että vuorovaikutustaitoja oppimalla opitaan myös ryhmäytymään.

Varsinkin erityistä tukea tarvitsevat opiskelijat kokevat usein, etteivät pääse kunnolla opiskeluryhmäänsä mukaan ja tärkeät sosiaaliset verkostot saattavat jäädä syntymättä. Oma kokemukseni opettajana, ryhmänohjaajana, vertaissovittelu- ja opiskelijakuntaohjaajana innostivat tähän kiinnostavaan mutta haastavaan tehtävään, jonka ydinkysymyksenä on: Miksi ryhmäytyminen onnistuu tai ei onnistu? Miten ryhmänohjaaja ja opettaja voi tukea ammattiin opiskelevan ryhmäytymistä?

Opiskelijoiden ajatuksia:  ”Hankalina opiskelupäivinä on hyvä kun tietää, että joku aina auttaa”

Opiskelijat kuvaavat hyvä ryhmähenkeä sellaiseksi, jossa ollaan mukavia, kannustavia ja hyväksytään jokainen omana itsenään. Siinä otetaan kaikki mukaan, siinä ei kiusata eikä syrjitä. On tärkeää tuntea itsensä tervetulleeksi ryhmään ja yhteisöön. Tärkeää on, että ryhmäläiset ovat valmiita toimimaan ja tekemään tehtäviä sellaisenkin ryhmäläisen kanssa, jonka kanssa ei yleensä työskentelisi. Hyvässä ryhmässä opiskelijat osaavat myös piristää toisiaan. Hyvä ryhmähenki näkyy arvostuksena ja on loppujen lopuksi pieniä asioita, esimerkiksi kuulumisien kyselemistä. Hyvä ryhmä ja ryhmähenki edellyttävät myös kaikkien ryhmässä olevien panosta. Opiskelijat kokevat, että jos joku ei osallistu silkasta piittaamattomuudesta, on ryhmähengen syntyminen koko porukan kesken mahdotonta. Hyvään ryhmähenkeen tarvitaan yhteistyötä ja yhteisiä asioita. Varsinkin erityistä tukea tarvitsevan opiskelijan tarpeet voivat olla hyvin yksilöllisiä: Toive opiskelijakaverille voi olla yksinkertaisesti se, että muut vain juttelisivat hänelle. Toinen toivoo työrauhaa ja yksin työskentelyä, toinen joustavuutta muilta, jos sanoo tai tekee jotain väärin.

Se, että opintojen alussa opiskelija saattaa kokea ryhmähengen huonoksi, voi liittyä siihen, että ryhmässä on menossa vasta muotoutumisvaihe. Voi mennä pitkäkin aika, ennen kuin ryhmässä uskalletaan luottaa ja olla avoimia. Opiskelijoita olisikin hyvä muistuttaa, että kyseessä on luonteva ryhmän kehitysvaihe ja että tilannetta voi muuttaa.

Opiskelijoiden erilaisia, positiivisia rooleja ryhmässä kannattaa tukea. Hiljainen ja sivuun vetäytyvä opiskelija kaipaa erityisesti tukea, sillä paitsi että hän ei rohkene ehkä itse lähestyä muita opiskelijoita, myös muut opiskelijat kokevat usein vaikeaksi lähestyä hiljaisempaa opiskelijaa. Opiskelijoita tulee kannustaa käyttämään vahvuuksiaan: esimerkiksi sosiaalinen on se, joka ottaa muut mukaan, hiljainen kuuntelee, nopea auttaa muita tehtävissä, rohkea ottaa kontaktia. Roolien kautta myös oma paikka ryhmässä vahvistuu.

”On ryhmän äitihahmoa, on niitä järjen ääniä, on niitä jotka osaavat tietokoneet ja toimivat aina teknisinä tukina, ja sitten on niitä, jotka pitävät huolen hauskuudesta. Itse olen jotakin kielineron ja hauskuuttajan väliltä.”

Opiskelijat ovat lähes yksimielisiä siitä, että ryhmäyttäminen tukee opiskelua ja nostaa opiskelumotivaatiota.

”Hankalina opiskelupäivinä on hyvä, kun tietää, että joku aina auttaa.”

”Opiskeluun voi keskittyä täyspainoisesti ja nauttia siitä, kun tietää, ettei kukaan tuomitse töitä tai puhu selän takana pahaa.”

Ryhmäyttäminen saatetaan kokea joskus työläänä, mutta ryhmänohjaajalle ja opettajalle on ehkä lohdullinen tieto, että opiskelijat arvostavat kaikkia yrityksiä ja opiskelijoiden mielestä ryhmäytymistä voi helpottaa aika ”tavallisin asioin”. Vaikka opiskelijat toisaalta suurimmaksi osaksi pitävät järjestetyistä ryhmäytymispäivistä, -tapahtumista ja -leikeistä, kyselyissä kuitenkin nousee esiin ihan tavallinen opiskeluarki – se, että opiskellaan yhdessä ja tehdään ryhmäprojekteja. Ryhmäytyminen tapahtuu silloin luontevasti, yhteisen ongelmanratkaisun ohessa. Yhteiseksi tekemiseksi koettiin esimerkiksi liikuntatunnit. Opiskelijat toivovat, että ryhmänohjaaja tai opettaja järjestää yhteisiä juttuja ehkä muuallakin kuin koulussa. Ryhmätyöskentelyssä auttaa, jos opettaja ainakin toisinaan laittaa opiskelijat ryhmiin, ei niin että opiskelijat valitsevat itse työryhmänsä.

Opiskelijoita tulisi kannustaa avoimuuteen ja ennakkoluulottomuuteen. Opiskelijoiden erilaisuus nähtiin useimmiten rikkautena, mutta varsinkin at/y-aineissa ryhmäytymistä ei vaihtuvien kokoonpanojen ja sekaryhmien takia tapahdu niin helposti, ja niissä saatettiin kokea opiskelijoiden erilaisuus hankalaksi asiaksi. Tärkeää on, että löytyisi jokin yhdistävä tekijä, yhteinen asia tai kiinnostuksen kohden.

”Ryhmäytymistä omaan opiskeluryhmääni helpotti siinä olevat avoimet ihmiset ja se, että ihmiset kuuntelee. Jossain ryhmissä on hankala tulla toimeen, jos siinä on ihmisiä jotka ovat ilkeitä tai ketään ei oikeasti kiinnosta.”

”Ryhmäytymistä helpotti kaikkien ryhmäläisten omaperäisyys ja erilaisuus ja se, että kaikki olivat alusta alkaen avoimia tutustumaan uusiin ihmisiin.”

”Kun on aika paljon erilaista ja eri-ikäistä porukkaa, niin saa paljon aikaan keskustelua ja on paljon erilaisia näkökulmia.”

”Meillä on mielestäni huono ryhmähenki, kaikki on niin erilaisia, kun vielä eri aloilta tullaan, että ei löydy kovinkaan paljoa yhteistä. Oman luokan kesken ollaan kuin olisi oltu samassa ryhmässä jo vuosia, mutta at-ryhmässä en uskalla kovinkaan paljoa mielipidettäni luokan kuullen huudella, koska he eivät ole tarpeeksi tuttuja tai ei pyöritä samoissa jengeissä vapaa-ajalla.”

Opiskelijat pohtivat vastauksissaan myös ryhmäytymisen vaikeutta. Se, ettei ryhmäydy, tarkoittaa käytännössä sitä, että opiskelija kokee olevansa ryhmässä ulkopuolinen, ei koe olevansa oma itsensä, ei rohkene sanoa omia mielipiteitään tai kokee jopa olevansa yksinäinen. Opiskelija on saattanut muuttaa toiselta paikkakunnalta opiskelukaupunkiin, joten kaikki on uutta. Tästäkin syystä ryhmänohjaajan tai opettajan voisi olla hyvä laajentaa reviiriä koulun ulkopuolelle ja tehdä ryhmän kanssa asioita muuallakin kuin oppilaitoksen tiloissa. Opintojen aloitus uudessa koulussa on muutenkin kriittinen vaihe opiskelijan elämässä (uusi koulu, uudet kaverit, ehkä muutto uudelle paikkakunnalle), mikä tulisi huomioida opiskelijan tukemisessa. Yksinäisyyttä ei näe aina päällepäin ja tunne on hyvin henkilökohtainen.

”Varmaan suurin vaikeuttaja on tämä tuntemattomuus ja sellainen erilaisuus, kun en tiedä tai tunne ketään tai mitään paikkoja täältä.”

”En itse tunne ihan itseäni tervetulleeksi ryhmään vaikka muut sanoisivatkin että ovat ns. hyväksyneet joukkoonsa.”

Ryhmänohjaaja on viime kädessä vastuussa opiskelijoiden ryhmistä ja niiden ilmapiiristä. Ryhmänohjaaja on esimies, auktoriteetti (positiivisessa mielessä) ja luottohenkilö omalle ryhmälleen (Selin, Maunu & Kannussaari 2014). Ryhmänohjaaja on osa ryhmäänsä. Apua ja ulkopuolisten palveluita toki kannattaa käyttää, mutta on tärkeää, että myös itse ryhmänohjaaja osallistuu yhteiseen toimintaan.

Moni opiskelija kuitenkin koki, että ryhmäytyminen on suurelta osin ja loppujen lopuksi opiskelijoiden itsensä vastuulla. Toki ryhmänohjaajan ja opettajan apu ja tuki koettiin tärkeäksi. Hänet kuvattiin ”mahdollistajaksi”, mutta pakottaa ei voi. Eräs opiskelija vastasi, että vastuu on opiskelijoiden, mutta opettaja voi auttaa siinä. Hän huomautti, että  opettaja ei saa jättää opiskelijoita ryhmäytymään keskenään, vaan ”mahdollisimman hellävaraisesti ujuttaa porukkaa kasaan”. Opettajien ja ryhmänohjaajien odotetaan pitävän huolen siitä, ettei kenenkään tarvitse jäädä yksin. Tärkeänä pidettiin opettajan ja ryhmänohjaajan havainnointikykyä.

Opiskelijat ovat siis valmiita ottamaan vastuuta omasta ryhmäytymisestään, ja sitä tulisikin antaa heille. Näitä hyvän ryhmähengen synnyttämisen ja ylläpitämisen taitoja tulisikin opettaa nykyistä enemmän. Arjessa opettaja ja ryhmänohjaaja tekevät paljon hyviä tekoja ja edesauttavat ryhmäytymistä, mutta ehkä näitä asioita kannattaisi puhua enemmän auki.

Opiskelijoiden mukaan hyvä ryhmänohjaaja yrittää pitää yllä hyvää ilmapiiriä ja antaa ryhmäläisten ilmaista omia mielipiteitään. Ryhmänohjaajan ja opettajan pitää välittää viestiä, että hän on kiinnostunut opiskelijoista ja havaitsee heidän keskuudessaan tapahtuvia asioita. Ryhmänohjaajaa ja opettajaa auttaa, jos tuntee opiskelijan ja osaa ottaa opetuksessa huomioon opiskelijan edellytykset. Yksi opiskelija kertoo, miten tärkeää oli, että opettaja järjesti hänet sellaiseen toppipaikkaan, jossa ei tarvinnut pelätä kiusaamista. Varsinkin erityistä tukea tarvitsevien opiskelijoiden vastauksissa nousi esiin se, että hyvälle ryhmänohjaajalle opiskelija pystyy keskustelemaan asioista luottamuksella, mutta hän vie tarvittaessa opiskelijan asioita eteenpäin, auttaa mielellään ja on joustava, luotettava ja reilu. Opiskelijat odottavat häneltä myös asiallisuutta, jämäkkyyttä ja selkeyttä ohjauksessa ja arjen toiminnassa. Taitava ryhmänohjaaja tai opettaja näkee, ketkä sopivat yhteen esimerkiksi ryhmätyöskentelyssä.

Omalta ryhmältään ja sen yhteistyöltä opiskelijat odottavat kaikkien panosta. Eräs erityistä tukea tarvitseva opiskelija kertoi odottavansa ryhmän opiskelijoilta ymmärrystä omaan (ja muidenkin) oppimisvaikeuteen ja esimerkiksi erilaiseen opiskelupolkuunsa.

”Toivoisin ja odottaisin ryhmältä ja sen yhteistyöltä sitä, että yhdessä työskentely olisi rentoa ja mukavaa, ja kaikki yrittäisivät osallistua.”

”Hyvässä ryhmän yhteistyössä tehtävät olisi hyvä jakaa tasan ja auttaa toisia, jos joku ei osaa tai on itse jo tehnyt osansa.”

”Pitää saada myös tehdä yksin, jos kokee sen parhaaksi.”

Ryhmäytyminen tapahtuu tietysti koulussa, mutta se voi tapahtua myös oppilaitoksen ulkopuolella tai oppilaitoksen epävirallisemmissa tapahtumissa. Selinin ym. (2014, 23) mukaan opiskelijat ovat koulun ulkopuolella vapautuneempia ja ryhmäytyminen pääsee siten helpommin alkuun. Pelkkä yhteinen oleilu ei kuitenkaan riitä, vaan on syytä tehdä aktiivisia tehtäviä myös koulun ulkopuolella. Opiskelijat tuntuvat ovat yksimielisiä siitä, että esimerkiksi ohjattu harrastustoiminta, ohjelmalliset ryhmäytymispäivät, retket ja opintomatkat sekä arjessa ryhmätöiden tekeminen auttavat ryhmäytymisessä.

”Harrastustoiminta tai rennot retket ovat hyviä, kunhan kukaan ei jää yksin ja että löytyy          tekemistä muttei mihinkään pakoteta.”

”Kaikki yhdessä tekeminen lähentää porukkaa keskenään.”

Miksi kaikki eivät ryhmäydy? Erityistä tukea tarvitsevan opiskelijan haasteet

Ryhmäyttäminen – tai laumauttaminen, tiivistäminen, sumputtaminen tai läjäyttäminen, kuten Mikko Aalto (2000, 69) leikkisästi ehdottaa – on toimintaa, jolla vaikutetaan tietoisesti ryhmän toimintakykyyn (Selin ym. 2014, 22). Tärkein ryhmä opiskelijalle on yleensä se oma ryhmä, samana vuonna saman alan opinnot aloittaneet opiskelijat, mutta opiskelija kuuluu myös moniin muihin ryhmiin: at/y-aineryhmä, valinnaisaineryhmä, projektiryhmä, NY-tiimi, opiskelijakunta; halutessaan ehkä myös tuutoriryhmä tai vapaa-ajan harrastusryhmä. Ryhmäytymisellä tarkoitetaan yleensä opiskelijan kiinnittymistä omaan ryhmäänsä, mutta samalla se on omaan oppilaitokseen ja koko opiskeluyhteisöön kiinnittymistä.

Ryhmäytymiseen panostaminen kannattaa: se sitouttaa opintoihin, on osa ammatillista kasvua ja vähentää keskeyttämisiä. Välittävällä ja ammattitaitoisella ryhmäohjaajalla ja opettajalla on keskeinen rooli tässä ennaltaehkäisevässä työssä. (Niskanen 2008.) Lisäksi on hyvä uskoa, että hyväksi ryhmänohjaajaksi voi oppia, se ei ole luonteenpiirre tai synnynnäinen ominaisuus. Hyvin toimiva ryhmä on tehokas ja saa paljon aikaan, siksi ryhmäytymiseen kannattaa käyttää aikaa ja energiaa. Kuten Selin ym. (2014) kirjoittavat Ryhmäilmiö-oppaassaan, opiskelijoiden toimivaan ryhmätyöskentelyyn satsaaminen on palvelus myös nuorille: tiimityöskentely- ja sosiaaliset taidot ovat arvokkaita työelämätaitoja.

Joillekin opiskelijoille ryhmäytyminen voi kuitenkin olla hyvin vaikeaa. Miksi ryhmäytyminen tuntuu olevan erityisen hankalaa erityistä tukea tarvitsevalle nuorelle?

Yksittäisen opiskelijan rooli tai käytös voi heijastella koko ryhmän ilmapiiriä. Poikkeuksellisen näkyvä tai vetäytyvä opiskelija heijastelee koko ryhmän ja sen kehitykseen liittyviä rooleja, ei välttämättä sitä, mitä nämä opiskelija ”oikeasti” ovat. Siksi yksittäisen ”ongelmaopiskelijan” sijaan tulee kiinnittää huomiota koko ryhmään ja sen kehitykseen. Kun ryhmä on yhtenäinen ja pelaa yhteen, ei yksittäisten opiskelijoiden tarvitse korostaa omaa rooliaan. (Selin ym. 2014, 22.) Ryhmäytyminen ja hyvä ryhmähenki on tärkeää, koska se vaikuttaa myös muihin, jos jotkut eivät tule toimeen keskenään. Yksittäisten opiskelijoiden konfliktit ovat siis usein koko ryhmän yhteisiä konflikteja, vaikka niitä ei tietenkään välttämättä käsitellä koko ryhmän kesken.

Pirjo Lehtoranta ja Outi Reinola (2007, 17–18) kirjoittavat oppaassaan haastavan nuoren opiskelusta. Haastava nuori ei yleensä ole kovin joustava, sosiaalinen, yhteistyökykyinen eikä oma-aloitteinen, eikä näin ollen edesauta omalla toiminnallaan ryhmäytymistä eikä sitoudu ryhmässä sovittuihin pelisääntöihin. Käytöksen takana on usein epävarmuus tai arkuus. Hän ehkä testaa muiden ihmisten läsnäoloa, kuuntelemista ja välittämistä. Opiskelijalla saattavat olla arjen ja elämänhallinnan taidot hukassa, ja ennen ammatillisia taitoja on opeteltava esiammatillisia perustaitoja, kuten sääntöjen ja aikataulujen noudattamista. Tällaiselle nuorelle välittävä ihminen ja jollekin tärkeänä oleminen voi olla uusi asia.

Opiskelija tarvitsee huomiota, mutta myös ”liiallinen nähdyksi tulo” voi olla myös vaikeaa. Tämä voi ilmetä siten, että nuoren on vaikea suoriutua tehtävästä, jossa hän joutuu huomion kohteeksi tai joutuu suorittamaan tehtävää yksin tai poikkeamaan joukosta siten, että hänet huomataan. (Lehtoranta & Reinola 2007, 17–18.)

Erityistä tukea tarvitsevan opiskelijan sosiaaliset ja vuorovaikutustaidot saattavat olla heikot, tai luki- tms. vaikeuden takia opiskelija ei ehkä uskalla osallistua yhteisiin keskusteluihin tai ryhmätöihin. Erityistä tukea tarvitseva opiskelija oirehtii usein poissaolollaan ja ryhmäytyminen on vaikeaa, jos opiskelija ei yksinkertaisesti käy koulussa. Erityistä tukea tarvitsevalle opiskelijalle räätälöidään usein erilainen opiskelupolku: hän saattaa opiskella itsenäisesti, erityisopettajan pienryhmässä tai kevennetysti, jolloin opiskelija ei osallistu samoille oppitunneille ryhmänsä kanssa. Ryhmään takaisin paluu saattaa jännittää, ja juuri tätä vaihetta tulee ryhmänohjaajan ja opettajan tukea.

Opiskelija saattaa tuntea itsensä erilaiseksi ja kokea, ettei hänen erilaisuuttaan ymmärretä. Opiskelijalla saattaa olla tunne, että muut eivät hyväksy häntä, vaikka muodollisesti ryhmätyöt sujuvatkin.

”Tietenkin tulen kaikkien kanssa toimeen mutta toiset eivät tule tai halua tulla toimeen minun kanssa.  – – – Se harmittaa paljon. Ja olen yrittänyt ottaa selvää mistä se johtuu, mutta syytä en ole toistaiseksi saanut selville.”

”Minulla on pari vähän parempaa kaveria ryhmässäni. Tulen toimeen omasta mielestäni         kaikkien kanssa, mutta minusta tuntuu, etteivät kaikki kuitenkaan halua tuntea minua sen                      paremmin. Oloni on kieltämättä välillä hieman yksinäinen koulussa, mutta minulle ei ole koitunut siitä ongelmaa.”

Moni opiskelija mainitsi myös, että on vain niin ujo, ettei uskalla lähestyä muita opiskelijoita, vaikka haluaisikin.

”En ole tähän at-aineryhmääni uskaltanut tarkemmin tutustua, kun pitäisi mennä vaan juttelemaan, mutta ujo kun olen niin eihän se onnistu.”

”Haluaisin osallistua, mutta olen huono tutustumaan.”

Yksi opiskelija kuvasi, että hänen on ollut vaikea hyväksyä omia oppimisvaikeuksiaan ja tunsi itsensä huonommaksi kuin muut:

”Jos ja kun minulle tästä mainitaan että olen huonompi kuin muut, raivo saa minut valtaan ja siitä ei hyvää seuraa. Toivon että tulevaisuudessa minun vaikeuteni ei vaikuta mihinkään, ja että voin unohtaa sen ja opetella asiat niin kuin itse haluan.”

Ryhmäytyminen ja vuorovaikutustaidot

Kuten ryhmänohjausta, myös ihmissuhde- ja vuorovaikutustaitoja voi opetella. Vuorovaikutustaitojen harjaannuttaminen on tunteisiin tutustumista, myönteisiä ja ongelmaan tarttuvien minä-viestien välittämistä, ristiriitojen rakentavaa ratkaisemista ja erilaisuuden kohtaamista.  Vuorovaikutustaito on kykyä ja halua vaihtaa ajatuksia, kokemuksia, mielipiteitä tai tekoja toisten kanssa ja toimia yhdessä. Aina ei tarvita suuria tekoja, vaan usein pienetkin eleet ja toista tukeva ilmaisu riittää. (Mielenterveysseura 2015.)

Empatia on sosiaalisten taitojen kulmakivi, jota tarvitaan kaikissa ihmissuhteissa ja kaikessa sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. Empatiaa on toisten ihmisten tunteiden, tarpeiden, viestien ja tavoitteiden tunnistaminen (”rivienkin välistä”, kun puheet ja elekieli ovat ristiriidassa) ja huomioiminen sekä niihin vastaaminen. Vuorovaikutus ei tapahdu aina sanojen välityksellä, vaan kaikki toisten kanssa tapahtuva toiminta on vuorovaikutusta – oppilaitoksessa se voisi olla esimerkiksi ryhmä- ja parityöt oppitunneilla, opintomatkat tai bändi- ja opiskelijakuntatoiminta.

Vuorovaikutukseen liittyy olennaisesti kohtaaminen. Aito ja syvällinen kohtaaminen on mahdollista, kun uskaltautuu paljastamaan haavoittuvuutensa, pelkonsa, huolensa, toiveensa ja unelmansa. Kohtaaminen tarkoittaa myös kuuntelemista ja kuulluksi tulemista, ja sitä kautta syntyy tunne omasta paikasta ryhmässä. (Mielenterveysseura 2015, Selin ym. 2014, 10–14.)

Ryhmänohjaajan ja opettajan tulee toimia esimerkkinä ja opettaa opiskelijoita kohtaamisiin. Opiskelijoita tulee ohjata huomioimaan toisensa: katsomalla silmiin, tervehtimällä ja kysymällä kuulumiset.  Hyvässä ryhmässä opiskelijat uskaltavat puhua vaikeistakin asioista, olla kriittisiä ja kysyä ”tyhmiäkin”. Se edellyttää luottamusta ja turvallisuudentunnetta opiskelijoiden välillä. Yhteiset keskustelut auttavat myös ryhmänohjajaa ja opettajaa tutustumaan opiskelijoihin ja saamaan tärkeää tietoa siitä, millainen on luonteva ryhmän toimintatapa. (Selin ym. 2014, 10–14.)

Turvattomassa ryhmässä ei uskalla ilmaista itseään rehellisesti – opiskelijan kohdalla tämä voisi tarkoittaa esimerkiksi, ettei uskalla kertoa, mitä musiikkia kuuntelee (Aalto 2002, 17). Tai kuten yksi opiskelija kuvasi, että ”Pitää olla varuillaan, mitä sanoo, ettei tule riitaa. Ei voi jutella kuin töistä.”

Vuorovaikutustaitojen kehittäminen toiminnallisesti ja osallistamalla

Sosiaaliset eli vuorovaikutustaidot ovat myös yksi työelämän avaintaidoista, ja niin työssäoppijalta kuin työntekijältäkin vaaditaan yhä enemmän taitoja tulla toimeen erilaisissa tilanteissa ja työyhteisöissä, joissa samassa työpaikassa voi olla hyvin eri-ikäisiä, -näköisiä, erilaisen taustan, ammattitaidon ja työkokemuksen omaavia työntekijöitä. Näitä kannattaa harjoitella jo sen oman opiskeluryhmän kanssa koulussa. Hyvä materiaali opiskelijoiden kanssa käytettäväksi on esimerkiksi Ennakoiva ohjaus työelämässä -verkostohankkeen (ENO 2012) tuottama Työelämän sosiaaliset ja vuorovaikutustaidot -materiaali, johon on koottu toiminnallisia menetelmiä ja itsearviointitehtäviä vuorovaikutuksesta. Menetelmien valinnassa on huomioitu monenlaiset oppijat ja eri ikäryhmät, ja materiaalia voi käyttää eri tilanteissa ja eri oppiaineissa.

Ryhmäytymiseen kuuluu eri vaiheita, myös konflikteja. Monessa ammattioppilaitoksessakin on käytössä Verso-vertaissovittelu, joka on osallistava ja yhteisöllinen ristiriitatilanteiden ratkaisumenetelmä. Vertaissovittelussa opiskelijat oppivat vuorovaikutustaitoja, ihmissuhdetaitoja, erilaisuuden ymmärtämistä, kulttuurien kohtaamista ja rauhanrakentamista. Sovittelu on yksi restoratiivinen menetelmä, ja sekä sovittelun että restoratiivisuuden periaatteita voi hyödyntää myös ryhmäyttämisessä. Restoratiivisissa menetelmissä käytetään esimerkiksi tunteista puhumista, pohditaan ryhmän tarpeita ja yhteisiä tavoitteita ja avataan ristiriitatilanteita. Restoratiivisuus korostaa muun muassa yhteenkuuluvuutta ja yhteisöllisyyttä, kouluyhteisön turvallisuutta, työrauhan ja ilmapiirin parantamista, eristämisen ja eristäytymisen vähentämistä, empatiakykyä, myönteistä prosessia ja yhteisymmärrykseen perustuvaa lopputulosta. (Suomen sovittelufoorumi 2015.)

Lopuksi

Pelkästään hyvään tuuriin ei ryhmäyttämisessä kannata luottaa. Ryhmäyttäminen voi loppujen lopuksi olla hyvin pieniä arjen tekoja, mutta pitkäjänteistä työtä. Tämä tarkoittaa säännöllisiä ryhmänohjaustunteja ja suunniteltua, mielekästä tekemistä opiskelijoiden kanssa. Opiskelijoilta ryhmän synnyttäminen ja ryhmässä oleminen vaativat tahtoa ja taitoa, usein opetteluakin.

Jotkut alat ja oppiaineet tuntuvat toiminnallisemmilta kuin toiset, mutta juuri siksi ryhmänohjaaja ja opettaja tarvitsevat mielestäni erilaisia vaihtoehtoja tukeakseen ryhmäytymistä. Äidinkielenopettajalle voi olla esimerkiksi luontevaa nostaa vuorovaikutustaidot yhä isompaan rooliin opetuksessaan, kun taas artesaanit voivat tehdä yhteistä näyttelyä ja valokuvaajat käydä kuvauskeikoilla. Opiskelijoita tulisi kannustaa vielä enemmän myös oppilaitoksen vapaaehtoiseen toimintaan. Toisiin opiskelijoihin tutustuminen tapahtuu luontevasti esimerkiksi opiskelijakunta- tai tuutoritoiminnassa Myös niinkin yksinkertaisilla asioilla kuin luokkatilan järjestyksellä voi opettaa vuorovaikutustaitoja – peräkkäin pulpetissa istumalla ei voi katsoa opiskelijakaveria silmiin.

Opiskelijat ovat valmiita ottamaan vastuuta omasta ryhmäytymisestään, joten ryhmänohjaajan ja opettajan tulee antaa sitä heille. Ryhmänohjaajan ja opettajan avoimuus ja avoimuuteen kannustaminen auttavat opiskelijoita ryhmäytymään, ja erilaisuutta tulee opettaa hyväksymään – erilaisuus on ryhmän rikkaus ja vahvuus. Vaikkei aina siltä näytäkään, opiskelijat ovat kiinnostuneita toisistaan – ryhmänohjaajan ja opettajan tulee auttaa heitä tutustumaan toisiinsa.

LÄHTEET

 

 

Kirjoittaja: Eeva Suomalainen, Pohjois-Karjalan ammattiopisto, Joensuu tekniikka ja kulttuuri – opiskelija Jyväskylän ammattkorkeakoulussa

 

Takaisin ylös Siirry takaisin sivun alkuun