Päivä erityisopettajana Yhdysvalloissa

Helmikuun lopulla vierailin sisareni luona Yhdysvalloissa. Samalla matkalla pääsin yhdeksi päiväksi erityisopettaja Jaime Bolgerin mukaan Beallin kouluun Rockvilleen. Oli mielenkiintoista olla mukana hänen työpäivässään ja samalla tutustua amerikkalaiseen erityisopetukseen.

Järjestelyjä ja turvatoimia

Sisareni oli suureksi avuksi, kun tutustumispäivääni suunniteltiin ja järjesteltiin. Sovimme vierailustani koululla jo viikkoja ennen Jaime Bolgerin kanssa sähköpostin välityksellä. Koska koulun turvajärjestelyt ovat todella tiukat, kaikki järjestelyt sovittiin tarkasti. Jaime Bolger on Marylandin osavaltion Rockvillen kaupungin Beall elementary ja high schoolin erityisopettaja.

Tulin koululle sovittuun aikaan ja soitin ovikelloa. Selitin asiani ovipuhelimeen ja pääsin sisälle koulun toimistoon. Toimistolla minua ohjeistettiin koulun sääntöihin ja rintaani liimattiin Visitor-lappu. Sain liikkua koululla vain jonkun henkilökuntaan kuuluvan kanssa ja koska valokuvaus oli koulussa kielletty, sain ottaa kuvan vain opettajasta.

Tutustuminen kouluun

 Odotin Jaime Bolgeria toimistossa. Olin kokoajan luullut, että Jaime olisi mies. Yllätyksekseni minua tuli hakemaan iloinen ja pirteä nainen, joka nauroi makeasti erehdykselleni.

Hän esitteli minulle pikaisesti koulua. Aulassa meitä tervehti suurikokoinen paperimassasta tehty Bella-lohikäärme, joka oli koulun maskotti. Bellalla oli huivi kaulassa ja pipo päässä. Se sai kuulemma aina päivän sään mukaiset asusteet. Käytävissä oli käytetty raikkaita värejä ja esillä oli oppilaiden piirustuksia ja askarteluja. Luokat erosivat suomalaisista luokkahuoneista aikalailla. Pulpettien lisäksi luokassa oli runsaasti tilaa, jossa oli sohvia, patjoja, tyynyjä ja eräässä luokassa opettajalla oli jopa keinutuoli. Luokkahuonetta jakoi eri tiloiksi matalat hyllyköt ja värejä oli käytetty rohkeasti. Tietysti myös oppilaiden tekemät piirustukset ja taideteokset koristivat luokkien seiniä.

Menimme erityisopetusluokkaan, joka oli tavallisia luokkahuoneita paljon pienempi tila. Siellä oli kaksi puoliympyrän muotoista pöytäryhmää. Seinillä oli oppilaiden askartelemia muistilistoja, sääntöjä ja kuvia, aivan kuten meillä Suomessakin. Luokasta löytyi paljon oppimista helpottavia välineitä, pelejä ja kirjoja. Osa näistä oli tuttuja minullekin mm. murtokakut.                                                

Erityisopetuksen luokassa

Luokassa oli toinen erityisopettaja opettamassa matematiikkaa yhdelle pojalle. He käyttivät oikeita rahoja laskiessaan tehtäviä. Tämä erityisopettaja sanoi, että rahat ovat erittäin hyviä apuvälineitä matematiikassa, varsinkin kymmenjärjestelmän käsittämisessä.

Jaime kävi hakemassa oppilaansa luokista, osa tuli itse paikalle. Ryhmissä oli korkeintaan viisi oppilasta kerrallaan. Eräässä ryhmässä oli tyttö, jolla oli vaikeuksia puheentuottamisessa. Silloin luokkaan tuli parimetrinen, aurinkoisesti hymyilevä puheopettaja Mr Carter, Jaimen avuksi.

Olimme Jaimen kanssa sopineet, että osallistun myös opettamiseen. Päivän aikana opetusaiheet vaihtelivat matematiikasta englannin kirjoittamiseen ja lukemiseen. Välillä minusta tuntui kuitenkin, että olin itse enemmän oppilas kuin opettaja, kun luimme erittäin vaikeasti lausuttavia sanoja sisältävää tekstiä. Erään tunnin lopussa luimme näytelmää siten, että otimme jokainen oman roolihahmon vuorosanoineen. Meillä oli todella hauskaa ja nauroimme makeasti, varsinkin minun ääntämisilleni.

Oppitunnin alussa laadittiin nopeasti opettajan johdolla tunnin tehtävälista, joka kirjattiin pienelle tussitaululle. Viimeiseksi oppilaat saivat ehdottaa jotain mukavaa, kuten pelejä tai kivan kirjan tai näytelmän lukemista. Listasta sitten viivattiin yli tehty tehtävä ja siirryttiin seuraavaan. Tällä tavalla myös ryhmä piti järjestystä yllä ja komensi asiasta eksynyttä takaisin oikean asian pariin, sillä kaikki halusivat ehtiä myös tekemään sitä viimeistä mukavaa tehtävää.

Jaimen opetustyyli

Jaimen tunneilla oli miellyttävä tunnelma, välillä sellainen amerikkalainen show-meininki. Jaime innosti oppilaita vauhdikkaasti ja hänellä oli omia keinoja saada oppilaiden huomio itseensä. ”One – two – three, everybody look at me!” Hän oli tosi taitava luomaan mukavan ilmapiirin ja tunnelman luokkaan. Jaime ehti yhden lyhyen oppitunnin aikana huomioimaan jokaista oppilastaan hetken erikseen ja antamaan hänelle palautetta ja kyselemään vähän muutakin oppilaan elämästä kuin koulutehtäviä. Hän sanoikin olevansa unelma-ammatissaan, eikä voisi kuvitella tekevänsä jotain muuta.

Ehdimme hieman jutella välitunneilla ja oppituntien päätteeksi. Jaime kertoi, että hänelle on erittäin tärkeää vahvistaa oppilaiden itsetuntoa heti koulun alusta lähtien. ”Vahva itsetunto auttaa selviämään paremmin elämässä, varsinkin jos oppimisen kanssa on vielä ongelmia. Ongelmat eivät tee kenestäkään huonompaa ihmistä, sen haluan heille opettaa”, hän kertoi. ”Oppimisen tulisi olla hauskaa ja lasten pitäisi kokea myönteisiä oppimiskokemuksia päivittäin.”
Jaime kertoi, että heillä oli kokeiltu erityisopettajan ja varsinaisen opettajan yhtäaikaista toimimista tavallisessa luokassa, jossa oli erityisoppilaita mukana. Se ei kuitenkaan onnistunut kaikissa aineissa toivotulla tavalla. Erityisoppilaiden ohjaus on järjestetty Marylandissa nykyään niin, että heillä on pienryhmäopetusta ja joissakin aineissa erityisopettajat ovat heidän tukenaan tavallisilla tunneilla.

Huomasin, että Yhdysvalloissa erityisoppilailla oli samanlaisia oppimisvaikeuksia kuin meillä Suomessakin. Oli luki- ja kirjoittamisen vaikeutta, hahmotushäiriötä, tarkkaavaisuuden ja keskittymisen vaikeutta. Suuren osan koulun erityisoppilaista muodostivat myös maahanmuuttajat. Heille oli järjestetty omia tunteja, joissa opiskeltiin puhumaan ja kirjoittamaan englanniksi. Kouluilla oli heitä varten myös omat erityisopettajat, jotka avustivat heitä tavallisilla tunneilla. Maahanmuuttajat saivat tuekseen myös oman tutor-opiskelijan, joka puhuin heidän äidinkieltään ja osasi englantia jo sen verran, että pystyi toimimaan heidän tulkkinaan.

 Positiivista palautetta

Oppilaita kannustettiin ja heille annettiin positiivista palautetta todella paljon. Kun, joku oppilas edistyi tehtävässään hyvin, myös muut oppilaat kehuivat häntä. Oppilaita opetettiin antamaan palautetta myös toisilleen positiivisella tavalla. Esimerkiksi, kun tekstejä luettiin pareittain, toinen kuunteli ja auttoi lausumaan sanat oikein. Lukemisen jälkeen kuunteleva oppilas kertoi, kuinka lukeminen oli mennyt; miten vaikeat sanat onnistuivat, oliko lukeminen parantunut, jne. Nuoremmat oppilaat saivat tähden luokan seinällä olevaan taulukkoon, kun he suoriutuivat tehtävistään hienosti. Kun tähtiä oli kymmenen, saivat he valita itselleen pienen palkinnon; kynän, tarran, pikku esineen tms.

Positiivisuutta tuliaisina

Tämä päivä oli upea kokemus. Oli helpottavaa huomata, että opiskelijat ovat samanlaisia myös toisella puolen maailmaa. Yhdysvalloissa käytetään paljon samanlaisia menetelmiä kuin Suomessa erityisoppilaiden opetuksessa.  Tämän takia minäkin voisin opettaa erityisoppilaita myös jossain muualla kuin Suomessa.

Oppilaiden rohkaiseva ja motivoiva kannustaminen ja valtava positiivisen palautteen määrä yllättivät minut täysin. Se sai oppilaat innostumaan ja yrittämään yhä enemmän. Myös toisten opiskelijoiden antama palaute oli upeaa. En voi unohtaa sitä onnellista ilmettä nuoren tytön kasvoilla, kun muut ryhmäläiset ylistivät hänen virheetöntä ääntämistä ja lukemista, se kun oli ollut hänelle ennen todella haastavaa. Jaime Bolgerin innostava opetustyyli sai minut miettimään omia opetustapojani; saisinkohan lisättyä positiivisen palautteen antamista ja oppilaitteni itsetuntoa, mutta kuitenkin enemmän suomalaiseen tyyliin. Amerikkalainen show-meininki ei taida sittenkään ihan istua suomalaiseen opetuskulttuuriin.

Kirjoittaja Kirsi Kirjakainen, opiskelija, ammatillinen erityisopettajankoulutus, Jyväskylän ammatillinen opettajakorkeakoulu