”Haaveena työ vanhusten parissa” Maahanmuuttajanaisten ajatuksia opiskelusta lähihoitajaksi

Haastattelin kahta maahanmuuttaja- naista, jotka opiskelevat lähihoitajaksi Ammattiopisto Lappian Hyvinvointialalla. Halusin selvittää miten he ovat kokeneet opiskelun toisella asteella, miten heitä on tuettu ja ohjattu opiskelussa, ja millaista tukea he kaipaavat opiskeluun.

Natthanan Salmi on kotoisin Thaimaasta, ja hän on muuttanut Suomeen v.2009. Hän tapasi tulevan miehensä Thaimaassa ja muutti Suomeen, jossa avioitui. Natthanin perheeseen kuuluu aviomies. Pre Myar eli Premja on kotoisin Burmasta ja hän on tullut Suomeen pakoon maansa sisällissotaa v. 2006. Ennen Suomeen tuloaan perhe asui pakolaisleirillä, ja sai turvapaikan sitten Suomesta. Premjan perheeseen kuuluvat aviomiehen lisäksi kaksi lasta, joista toinen on syntynyt Suomessa. Molemmille Suomi oli kaukainen, outo maa, mutta he ovat kokeneet erilaisuudesta huolimatta Suomen kotimaakseen, ja sopeutuneet perheineen hyvin uuteen maahan.

Kotimaassaan Natthanan on käynyt peruskoulutuksen jälkeen sihteerikoulun ja työskennellyt sihteerinä. Premja on käynyt peruskoulua vastaavan koulun ja työskennellyt sen jälkeen kotimaassaan Suomen äitiysneuvolaa vastaavassa paikassa apulaisena. Hänellä ei ollut kotimaassaan mahdollisuutta ammatilliseen koulutukseen.

Suomeen tulonsa jälkeen naiset ovat opiskelleet suomen kieltä kaksi vuotta. Suomen kielen kurssilla opettaja ohjasi heitä molempia miettimään millaista ammatillista koulutusta he haluaisivat lähteä opiskelemaan. He ovat pitäneet tärkeänä, että voisivat työskennellä Suomessa, ja ajatus ammatillisesta koulutuksesta oli molempien tavoitteena. Molempien motivaatio koulutukseen oli suuri, ainoana pelkona oli se miten he kielellisesti selviytyisivät, ja mikä ala heitä kiinnostaisi, ja onnistuisivatko he pääsemään opiskelemaan. Natthanan suoritti aluksi Ammattikorkeakoulussa tietotekniikkaan liittyvää koulutusta, mutta mietti, että kielen heikon hallinnan vuoksi hän ei ehkä työllistyisi alalle, alueella on myös työttömänä paljon sen alan ihmisiä. Tämä sai hänet miettimään itselleen uutta ammattia. Ajatus sosiaali- ja terveysalan koulutuksesta heräsi myös hänen käytyä paljon vierailulla anoppinsa luona, joka oli hoidossa vanhusten palvelukodissa.

Molemmat naiset ovat osallistuneet maahanmuuttajille suunnattuun sosiaali- ja terveysalalle valmentavaan koulutukseen. Koulutuksen tarkoituksena on parantaa opiskelijan kielitaitoa ja muita ammatillisessa opinnoissa tarvittavia valmiuksia. Valmentavassa koulutuksessa naiset opiskelivat suomen kieltä, yhteiskunnallisia aineita ja tutustuivat ammatillisella puolella opiskeluun ja eri sosiaali- ja terveysalan ammatteihin työelämässä. Molemmat naiset työskentelivät erilaisissa vanhusten hoitoyksiköissä, ja näiden työelämäjaksojen aikana molemmilla vahvistui ajatus siitä, että he haluaisivat työskennellä vanhusten parissa.

Pääsykokeiden ja soveltuvuustestien jälkeen molemmat pääsivät opiskelemaan sosiaali- ja terveysalan perustutkintoa, haaveena lähihoitajan työ. Molemmat naiset ovat iloisia ja kiitollisia siitä, että heille tarjoutui tällainen mahdollisuus. He miettivät haastattelun aikana arvostavatko suomalaiset aina sitä kuinka hyvät mahdollisuudet heillä on kouluttautua ammattiin Suomessa.

Opiskelun haasteet

Molemmat naiset kertoivat, että he ovat joutuneet ja joutuvat edelleenkin tekemään kovasti työtä sekä kielen oppimiseksi, että yleensä opiskelussaan. Molemmat kokevat, että lukeminen on hidasta ja sanojen taivuttaminen vaikeaa. He puhuvat melko hyvää suomen kieltä. Myös kirjoittaminen tuottaa vaikeuksia. Molemmat joutuvat paljon kääntämään sanoja ja lauseita ensin englanniksi ja sen jälkeen vasta suomeksi. Sähköinen sanakirja on ahkerassa käytössä. Opiskelutehtävissä vaikeuksia tuottaa myös tiedon haku erilaisista lähteistä. Sosiaali – ja terveysalalla on paljon myös ammattisanastoa, joka täytyy hallita, he kertaavat asioita paljon, jotta myös termit tulisivat entistä tutummiksi. He kokevat hyvänä, että ryhmätehtävissä, joita tehdään paljon tunneilla, maahanmuuttajat eivät ole omana ryhmänään, vaan opettajat ovat jakaneet heidät sekaisin suomalaisten opiskelijoiden kanssa.

Opiskelujen aikana he ovat saaneet materiaaleja etukäteen. Heille on annettu mahdollisuus myös suorittaa opintoja eri tavoin, tästä he mainitsivat ammattikirjan, joka olisi tullut lukea, ja koska lukeminen on vaikeaa ja hidasta he saivat samaan aiheeseen liittyviä lehtiartikkeleita ja linkkejä eri lähteisiin, joiden perusteella tekivät tehtävän.

Opiskelijat ovat nyt ensimmäistä jaksoa suuntautumisopinnoissa, vanhustyön opinnoissa. Perusopintoja on takana kaksi vuotta. Edelleenkin he toivovat, että opettajilla olisi enemmän aikaa heidän ohjaukseen, ja he toivovat, että opettajat kyselisivät asioista enemmän heiltä, jotta he oppisivat paremmin. Myös ohjeistukset tehtäviin ovat joskus vaikeita, he toivovat opettajilta enemmän selkokielisyyttä ohjatessa tekemään tehtäviä.

Opiskelun tuki ja ohjaus

Molemmat naiset korostavat omaa aktiivisuutta ja rohkeutta kysyä asioista. He nauravat, että he varmistavat asioita aina uudelleen ja uudelleen kuin lapset, mutta kokivat, että opettajat ja opiskelukaverit ovat olleet kärsivällisiä. He ovat saaneet hyvin tukea ja ohjausta ryhmänohjaajalta, sekä opettajilta ja myös opiskelukavereilta.

He kokivat hyvänä sen, että henkilökohtaistamisen suunnitelmassa on kirjattu, että he tarvitsevat enemmän tukea ja ohjausta myös esimerkiksi työssäoppimisen aikana. Tehdessään tutkintosuunnitelmaa he ovat saaneet täydentää sitä suullisesti, mikä oli heidän mielestään mukava asia, koska oli helpompi kertoa ohjaavalle opettajalle suullisesti esimerkkien kautta, että he ymmärtävät asiat. Myös tukiopetukseen on ollut opinnoissa mahdollisuus, ja he ovat tehneet kertaustehtäviä oppimispajassa. Opiskeluun kuuluu paljon käytännön harjoitteita ja työssäoppimista, mikä on naisten mielestä ollut hyvä asia, tekemällä oppimisen kautta on tullut paljon ymmärrystä teoreettiselle pohjalle, ja monen asian on oivaltanut sen kautta.

Suuntautumisopintoina vanhustyö

Perusopinnoissa opiskelijat työskentelivät ensimmäisellä työssäoppimisenjaksolla lastentarhassa, ja toisella jaksolla vanhustyön paikoissa. Molemmat kokevat vanhustyön olevan se ”heidän juttunsa”, vanhukset ovat rauhallisia, ja heiltä löytyy paljon elämänviisautta jaettavaksi. Molempien kulttuureissa vanhuksia arvostetaan suuresti, ja heistä pidetään  kodeissa hyvää huolta heidän elämänsä loppuun saakka. Se, että Suomessa vanhuksia on niin paljon erilaisessa laitoshoidossa, ihmetytti aluksi opiskelijoita, mutta nyt he ymmärtävät ettei kaikilla vanhuksilla ole omaisia lähellä, ja joskus vanhuksen on turvallisempaa asua hoitoyksikössä kuin vaikka omassa kodissa.

Haastattelun jälkeen nämä motivoituneet, innokkaat naiset suuntasivat pitämään  opiskelukavereidensa kanssa viriketoimintaa eri vanhusten hoitoyksiköihin. Uskon, että työelämä tulee saamaan heistä vanhuksia ja omaa työtään arvostavia alan ammattilaisia, jotka eivät epäröi tarttua uusiin haasteisiin kieliongelmista huolimatta. Heidän ajatuksistaan välittyi rohkeus tarttua vaikeisiinkin asioihin ja halu kehittää itseään ja mennä elämässään eteenpäin.

Artikkelin kirjoitti erityisopettajaksi opiskeleva Päivi Pakarinen, Jyväskylän ammatillinen opettajakorkeakoulu.